Etupiirit ja puskurialueet sekä suorat aluevaltaukset ovat aina kuuluneet suureksi itsensä tuntevien maiden poliittiseen keinovalikoimaan. Vaikka ne voidaan nähdä eriasteisina vaikutusvallan hankkimisen keinoina, edustavat ne samaa valtapyrkimystä toisten maiden itsenäisyyden kustannuksella.
Hitlerin Saksa halusi ”lebensraumia” Uralille asti tai jopa Vladivostokiin. Ruotsi tavoitteli suurvaltaa koko Itämeren herruuteen pyrkimällä 1600-luvulla. Suomi toimi 600 vuotta Ruotsin itäisenä puskurina ja etupiirinä ja sata vuotta vastaavasti Venäjän puskurina Ruotsia vastaan. Suomi kuvitteli itsensä suureksi ja tavoitteli Suur-Suomea aina Uralille asti. Napoleon havitteli koko Euroopan valtaamista Venäjä mukaan lukien.
Venäjä on laajentunut koko historiansa ajan milloin Siperiaan, milloin etelään Mustallemerelle ja Keski-Itään tai Keski-Eurooppaan. Stalin päätti ottaa hyvityksen Hitlerin hyökkäyksestä ja siirteli rajoja länteen Puolan ja Saksan alueilla sekä valtasi itäiset keski-Euroopan maat. Yritti hän myös liittää Suomen valtauksiinsa. Esikuvana hänellä saattoi olla Aleksanteri I:n sotaretket aina Pariisiin asti Napoleonin Venäjän ryöstöretken kostamiseksi.
Neuvostoliiton hajoaminen oli V. Putinin käsityksen mukaan edellisen vuosisadan suurin geopoliittinen katastrofi. Tällä hän tarkoitti Venäjän menettämiä puskurialueita ja kaventunutta etupiiriä, kun Itä-Euroopan maat karkasivat Neuvostoliitosta ja sen etupiiristä. Putinin vaatimukset näiden maiden sulkemisesta pois läntisestä liittoutumasta perustuvat kaventuneen etupiirin varjeluun.
Tässä toistuu Molotov-Ribbentrop -sopimuksen kaava, Putin vaatii vastaavaa sopimusta USA:n kanssa. Etupiirin laajentamista tavoitellaan suorilla sotatoimilla ja painostuksella. Etupiirin puolustamista tehdään yhtä aggressiivisesti, kuten Venäjän toimet Itä-Ukrainassa ja Krimillä osoittavat. Nykyinen tilanne ja Venäjän toimet tulee ymmärtää tätä taustaa vasten. Aggression uhka pitää ottaa todellisena ja varautua sen mukaan.
Ukrainan tukeminen on tärkeää. On perusteltua, että ainakin suuremmat maat ja Nato tukevat Ukrainaa asetoimituksin. Tässä katsannossa kuulosti ihmeelliseltä Saksan kieltäytyminen asetoimitusten läpikululta, jota Viron apu Ukrainalle olisi tarkoittanut. Saksan kaasuriippuvuus Venäjästä näyttää rajoittavan sen toimia samassa määrin kuin Suomen liittoutumattomuus Suomen toimia. Suomihan pyrkii tässä kriisissä rauhanomaisen ratkaisun turvaamiseen ja välttää avointa liittoutumista osapuoliin.
Saksan linjaa osin rajoittaa sen tappio toisessa maailmansodassa. Sen sotilaallinen aktivoituminen on tarkassa syynissä niin maan sisällä kuin ulkovaltojen piirissä. Saksa salli läpikulun kun se organisoi vallankumousta Venäjälle toimittamalla Leninin Sveitsistä Saksan, Ruotsin ja Suomen kautta Pietariin hajottamaan Venäjää.
Saksa itse vaati läpikulkuoikeutta joukoilleen sekä Ruotsissa että Suomessa toisen maailmansodan aikana ja sai sen. Viron tarvitsemalla läpikulkuoikeudella olisi ollut suurempi oikeus kuin tässä mainituilla muilla esimerkeillä. Vaikka pyrkimys rauhanomaiseen ratkaisuun on ensisijainen, ei ole meidän käsissämme onnistuuko se. Siksi varautuminen pahimpaan on oltava myös ohjelmassa. Toivottavasti valtionjohto osaa huomioida molemmat vaihtoehdot.
Veikko Räntilä
